Tour de South Island 2

Christchurchin lepohetken jälkeen jatkoimme road trippiä eteläsaaren pohjoisosaan. Ensimmäinen etappi oli Hanmer Springs, joka on kuuluisa kuumista lähteistään. Niissähän me sitten lilluimme tyytyväisinä useamman tunnin, ja kävimme oikein saunassakin. Sauna oli lievä pettymys; sitä odottaa jotakuinkin samanlaista kokemusta kuin mihin on Suomessa tottunut, ja pettyy kun astelee haaleanlämpöiseen huoneeseen jossa soi itämainen pimpelipom-musiikki. Löylyä heittämällä saimme kuitenkin hien pintaan, mikä on oleellinen osa oikeaa saunakokemusta.

Hanmer Springsistä jatkoimme matkaa Nelsoniin. Tarkoitus oli sieltä ajaa päiväksi Abel Tasmanin kansallispuistoon vaeltamaan, mutta laiskuus iski ja päätimme viettää kaupunkilomaa. Lomakin alkoi tuntua enemmän lomalta kun ei pää kolmantena jalkana kiiruhtanut paikasta toiseen! Avasimme viinipullon ja nautimme auringonpaisteesta, emmekä tehneet mitään mainitsemisen arvoista. Ihanaa! Näköjään minun ja Kapun piti näännyttää itsemme aktiviteeteilla ennen kuin osasimme pysyä paikallamme ja nauttia olemisesta. Kävelimme rannalla ja väsäsimme simpukoista taideteoksen.

Nelsonista suuntasimme Kaikouraa kohti. Olin melkoisen kyllästynyt ajamiseen ja Kapu taisi olla kyllästynyt mun valitukseen koska suostui vihdoin ajamaan Blenheimista Kaikouraan. Sehän luonnistui Kapulta oikein hyvin, ihan turhaan se sitä jännitti. Alussa sen piti kuitenkin jännittää hartioita ja keskittyä suu mutrussa, mutta ekan vartin jälkeen homma alkoi helpottua ja Kapukin pystyi taas juttelemaan!

Tie Blenheimistä Kaikouraan seurailee merenrantaa ja pysähdyimme pariin otteeseen ihmettelemään hylkeitä, jotka makoilivat tyytyväisen oloisina rantakivillä. Minä tykkäsin hylkeistä enemmän kuin Kapu, ja sillä aikaa kun minä innokkasti seurasin hylkeiden torkkumista, Kapu livahti takaisin matkustajan paikalle. Ajoin sitten kiltisti kotiin Christchurchiin, mutta matkalla piti pysähtyä juomaan kahvia ja syömään porkkanakakkua ettei energia loppuisi kesken. Road tripillä tulikin tavaksi pysähtyä tukemaan pikkukylien kahviloita, sillä ajaminen ylösalas kulkevia mutkaisia vuoristoteitä on väsyttävää, ja matkassa kestää aina pitkään vaikka kartalla reitti näyttää lyhyeltä. Cappuccinoja kului kahden viikon aikana useampia kymmeniä :)