Avalanche Peak

Jos nimi Avalanche Peak kuulostaa tutulta, se johtuu siitä että olen kiivennyt sen huipulle jo kolme kertaa. Tämä oli neljäs! Kaverini Hansu ja Marilyn olivat reitillä ensimmäistä kertaa.

Arthur's Pass ja state highway 73

Avalanche Peak sijaitsee Arthur's Passissa, jossa lempivaellusmaastoni sijaitsevat. Siellä on jylhää, karua ja kaunista, ja siksi sinne on päästävä kerta toisensa jälkeen. Samalla tavoin kuin lempijuttuni Suomessa oli kiivetä mökillä "vuoreksi" nimeämämme metsäisen mäennyppylän päälle ja katsella yli saarten täplittämän Saimaan selän, täällä lempijuttuni on kiivetä Avalanche Peakin huipulle (1833m) ja katsella lumihuippuisia vuoria, jäätiköitä ja jokilaaksoja. Tällä kertaa huipulla oli pilvistä, mutta reissu oli silti mahtava!

Minä ja merkkipaalu

Vuoren huipulla oli jälleen hauskoja kea-papukaijoja joista otin varmaan sata kuvaa! Ne yrittivät ovelasti varastaa minulta pussillisen pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä sillä aikaa kun otin kuvia, mutta epäonnistuivat koska Hansu huomasi niiden ilkikuriset aikeet viimetipassa. Sitten yksi kea yritti törkeästi nakertaa reppuuni reikää, ja toinen vietti useamman minuutin järsien Marilynin kengänpohjaa. Hansu pelkää lintuja ja sen mielestä keat on ällöttäviä kun ne tulevat niin lähelle. Minusta ne ovat ratkiriemukkaita ja niiden tohellusta on hauskaa seurata!

Kea järsii merkkipaalua

Sama kea poseeraa

Vuorenharja ja kaksi uteliasta keaa

Pitkästä aikaa!

Marsu, Markus ja Susku saapuivat Christchurchiin (tai Jeesuksenkirkkoon, niinkuin he sen suomentavat) viimevuoden loppuhetkillä. Jälleennäkemisen riemu oli suuri kunhan olimme ensin hölmistyneesti tuijottaneet toisiamme hetken aikaa Riccartonin ostarilla; onhan se nyt jo aika ihmeellistä nähdä ystäviä parin vuoden tauon jälkeen, mutta vielä kolme kerralla ja sellaisia ystäviä, jotka on tuntenut pitkään ja jotka olivat osa arkea Suomessa. Aivoilla meni hetki tämän prosessoimiseen ja leukakin taisi loksahtaa auki. Sitten halattiin!

Uusi vuosi yhdessä

Tämän pienen alkushokin jälkeen oli hauska huomata että he eivät ole muuttuneet yhtään, ja juttu jatkui kuin emme olisi erossa olleetkaan! Kukaan heistä ei myöskään näytä vanhentuneen päivääkään, minkä täytyy olla Suomen kylmän ilmaston ansiota (eihän ruokakaan vanhene pakastimessa). On ollut ihana hengailla yhdessä ja onkin surullista että jo ylihuomenna Marsun ja Markuksen on lähdettävä pois. Onneksi Susku jää vielä vähäksi aikaa!

Jouluvaellus

Jo toisena vuonna peräkkäin joulunvietto tapahtui vuoristossa. Viime vuonna olin Arthur's Passissa, tänä vuonna Nelson Lakesin kansallispuistossa vaeltamassa Travers-Sabine Circuit nimisellä reitillä. Seurana tänä vuonna oli suomalaisystäväni Hansu, joka oli ainakin yhtä (ellei jopa enemmän) innoissaan jouluvaelluksesta.

Lähdimme ajamaan kohti Saint Arnaudin pientä alppikylää anivarhain jouluaattona. Sää oli kaunis ja aurinkoinen ja mieli korkealla koko viiden tunnin ajomatkan ajan. Sitten nopsasti jätimme reittisuunnitelmamme paikalliseen infopisteeseen (jotta osaavat lähteä etsimään jos meitä ei kuulu takaisin), söimme ihanassa pikku kahvilassa ja olosuhteiden pakosta valelimme itsemme aurinkovoiteella ja ötökkämyrkyllä. Nelson Lakes on kuuluisa hietakärpäsistä, jotka ovat vähän kuin mäkäräisiä, paitsi miljoona kertaa ilkeämpiä. Niitä on paljon ja ne purevat. Sitten puremakohtaa kutittaa tosi paljon ainakin viikon.

Peloton lintu

Ensimmäisen päivän vaellusetappi oli lyhyt, kyltin mukaan kolme tuntia Coldwater Hut-nimiselle vaellustuvalle. Reitti kulki Rotoiti-järven rantaa pitkin ja maisemat olivat tosi kauniit. Lauloimme joululauluja. Matkan varrella oli paikka nimeltä Whisky Falls, jonne tietysti menimme koska eihän tuon nimisessä paikassa voi jättää käymättä, mutta pettymykseksemme Whisky Falls oli ihan tavallinen vesiputous. Perillä tuvalla heti ensimmäiseksi huomasimme ettei siellä ollut ketään muita, ja menimme uimaan järveen. Vesi oli tosi kylmää, mutta samalla ihanaa ja virkistävää helteessä kävelyn ja runsaahkon hikoilun jälkeen. Myöhemmin opimme, että kyseisessä järvessä on kaksimetrisiä ankeriaita. Yäk.

Whisky Falls

Seuraavana päivänä matka jatkui syvemmälle laaksoon ja lopulta metsäpolku alkoi nousemaan ylemmäs. Viiden tunnin kävelyn jälkeen saavuimme John Tait Hut-nimiselle tuvalle ja söimme siellä lounasta. Jatkoimme ylöspäin kapuamista vielä kolmisen tuntia ennenkuin saavuimme Upper Travers Hutille, jossa vietimme seuraavan yön ja tapasimme muita vaeltajia.

Travers River ja Mt Travers

Kolmantena vaelluspäivänä edessä oli Travers Saddlen (1787m) ylitys, joka oli koko reitin kohokohta, niikuin korkeat paikat joilta näkee kauas yleensä ovat. Koska Upper Travers Hut oli lähes puurajassa, saavutimme Travers Saddlen jo puolessatoista tunnissa. Sää oli pilvinen ja tuulinen emmekä nähneet kauas. Otimme pari kuvaa ja jatkoimme matkaa koska meillä oli kylmä. Laskeuduimme noin 1000m alas laaksoon ja olimme seuraavalla tuvalla etuajassa! Saddlen ylittämiseen piti reittioppaan mukaan mennä 6-9 tuntia, mutta meillä meni 4 tuntia ja 40 minuuttia. Koska kellokin oli vasta yksi iltapäivällä, päätimme jatkaa matkaa seuraavalle tuvalle jonne reittioppaan mukaan oli viiden tunnin matka. Kuljimme laaksossa ylittäen pikkuisia ja vähän isompiakin puroja ja saavuimme kengät märkinä Sabine Hutille neljässä ja puolessa tunnissa.

Travers Saddle 1787m

Tupa oli Rotoroa-järven rannalla joten päätimme heti ensitöiksemme mennä uimaan, koska olimme kävelleet painavat rinkat selässä yli yhdeksän tuntia ja emme siis enää olleet hehkeimmillämme. Järvessä jokin limainen kosketti jalkaani. Sitten se jokin limainen kosketti Hansun jalkaa ja Hansu alkoi kirkumaan ja sanoi että se oli iso ällö limainen ankerias. Lopetimme uimisen.

Neljännelle päivälle jäi noin kahdeksan tunnin kävelymatka pois laaksosta ja takaisin kylään. Satoi vettä ja metsäpolku oli mutainen. Meitä ei haitannut, koska kengät olivat märät edellisen päivän puronylityksistä. Kun pääsimme takaisin autolle, siinä oli yksi tyhjä rengas. Olimme luvanneet tapaamallemme mukavalle kiwimiehelle kyydin takaisin kylään, joten hän auttoi meitä vaihtamaan renkaan (siis vaihtoi renkaan sillä välin kun me kannustavasti katsoimme vierestä). Sitten auto ei startannut, emmekä voineetkaan antaa hänelle kyytiä kylään, mikä oli vähän noloa. Hän oli kuitenkin tosi ystävällinen eikä halunnut jättää kahta tyttöä pulaan; hän liftasi kyydin kylään ja tuli hakemaan meitä omalla autollaan, johon hänen oli myös pitänyt vaihtaa rengas. Saimme kyydin infopisteeseen ja mukava kiwimies pysytteli seuranamme niin pitkään kunnes sain paikallisen mekaanikon autoa starttaamaan. Ihana mukava kiwimies.

Mekaanikolla meni tunti auton starttaamiseen. On kuulemma yleinen ongelma siellä, että kun ei-niin-uuden auton jättää pariksi päiväksi korkeaan ilmanalaan kosteassa säässä, Seelannin huonolaatuinen 91-oktaaninen bensa ei syty. Minä olin toki myös tyhjentänyt akun kun yritin startata autoa. Mekaanikko sai kuin saikin auton starttaamaan, vaikka meinasi jo luopua toivosta, ja lähtiessään kehotti minua hankkimaan autoon uudet sytytystulpat ja tankkaamaan kalliimpaa ysivitosta seuraavan kerran kun aion parkkeerata auton pitkäksi aikaa edellämainittuihin olosuhteisiin. Pääsimme turvallisesti kotiin, joskin aika myöhään. Oli tosi kiva joulu ja tosi hieno reissu!