Routeburn Track

Otin muutaman päivän vapaata töistä mennäkseni vaellukselle kämppikseni Rossin kanssa. Valitsimme yhden Uuden-Seelannin suosituimmista vaellusreiteistä, Routeburn Trackin. Kesällä kyseinen reitti on suosittu ja liian ruuhkainen minun makuuni; se on yksi Seelannin Great Walks- reiteistä, mikä tarkoittaa sitä, että reitillä on laumoittain kiwejä sekä turisteja. Nyt keskitalven kylmät säät ovat karkoittaneet useimmat ihmiset vaellusreiteiltä.

Routeburn Track sijaitsee eteläsaaren eteläosassa, Mt Aspiring National Parkin ja Fjordland National Parkin välissä. Itse vaellusreitti nousee korkealle puurajan yläpuolelle, ja tästä syystä se on talvella usein lumen tukkima. Vuorilla on lunta kesälläkin, ja tähän aikaan vuodesta lunta on luonnollisesti paljon enemmän. Vaellusreittejä ylläpitävä DOC ei suosittele reitille menoa talvella, sillä olosuhteet vuorilla vaihtelevat nopeasti, ja olemassa on myös lumivyöryriski. Päätimme kokeilla onneamme ja toivoimme että reitti olisi avoin.

Ensimmäisenä päivänä sää oli mahtava! Ajomatka Christchurchista reitin alkuun kesti seitsemisen tuntia, ja sää perillä oli kylmä mutta aurinkoinen. Koska päivät ovat lyhyet, meille jäi vain muutama tunti valoisaa aikaa käytettäväksi. Kävelimme metsäpolkua pitkin joenvartta seuraten ja ehdimme helposti ensimmäiselle majalle (660m merenpinnasta) ennen auringonlaskua.

Ensimmäisellä majalla - illalla oli vihreää, aamulla valkoista

Aamulla herätessämme oli kylmä ja maisema oli muuttunut valkoiseksi. Äärettömän kaunista, mutta runsas lumisade tällä korkeudella ei enteillyt hyvää kun tarkoitus oli kiivetä huomattavan paljon korkeammalle. Mitä korkeammalle kiipesimme, sitä enemmän oli lunta. Kahden tunnin vaelluksen jälkeen sitä oli polviin asti ja ajoittain jopa vyötäröön saakka. Polkua ei tietenkään ollut, vaan seurasimme lumesta esiin pilkistäviä reittimerkkejä. Eteneminen lumen läpi oli hidasta; sen lisäksi että lumessa kävely on rankkaa, jokainen askel piti ottaa varovasti ettei liukastu tai nyrjäytä nilkkaa epätasaisella alustalla. Neljän tunnin rämpimisen jälkeen saavutimme reitin korkeimman kohdan, paikan nimeltä Harris Saddle, 1255m merenpinnasta! Oli pakkasta ja huipulla tuuli kylmästi, mutta pidimme tauon laavun suojassa ja keitimme teetä ja söimme. Näköala oli upea ja sää edelleen aurinkoinen. Lumentulo oli lakannut aamulla, joten saimme nauttia eteemme avautuvista maisemista.

Maisemaa matkan varrelta

Harris Saddle - reitin korkein kohta

Koska seuraavalle majalle oli kolmen ja puolen tunnin matka ja päivänvaloa ei olisi riittänyt koko matkalle, päätimme kääntyä takaisin ja seurata omia jälkiämme nousun puolessa välissä ohittamallemme majalle. Jos olisimme jatkaneet eteenpäin, olisimme joutuneet kahlaamaan lumen läpi vuorten varjoisalla eteläpuolella, joka olisi tarkoittanut lisää jäätä, tuulta ja lunta. Lisäksi etenimme niin hitaasti, että aurinko olisi todennäköisesti ehtinyt laskea ennen perille pääsyämme, jolloin reittimerkkien löytäminen olisi ollut hankalaa. Pääsimme kuitenkin reitin puoleenväliin, joten kävelymatkaa kertyi suunniteltu määrä. Laskeuduimme omaa polkuamme pitkin takaisin ja yövyimme majalla, joka oli n. 1000m merenpinnasta. Yöllä oli kylmä. Majoja ei oikeastaan ole tarkoitettu talvikäyttöön ja ainoastaan keittiössä oli pieni tulisija.

Vuoristojärvi

Kolmantena päivänä satoi taas lunta, ja olosuhteet kiipeämiselle olivat vielä huonnomat kuin edellisenä päivänä. Näkyvyyttäkään ei ollut maisemien ihailua varten, joten lähdimme palaamaan autolle reitin alkuun. Alaspäin mentäessä lumisade muuttui hiljalleen rännäksi ja sitten vedeksi. Autolle päästyämme olimme läpimärkiä! Vaihdoimme kuivat vaatteet ylle ja aloitimme pitkän ajomatkan kotia kohti.

Mikä mahtava kokemus! Meillä oli upea reissu siitä huolimatta ettemme päässeet reitin loppuun!